Aawastock 21.-22.7. – Hyttyshelvetti tunturissa / Tuhma-lehti
Joku neropatti on joskus väläyttänyt, että hyttyset ovat osa suomalaista kesää. Yli-Torniossa järjestettävät Aawastock-festarit ovat kenties kesäisimmät rokkikinkerit Suomessa, sillä siellä näitä suomalaisen kesän osia riitti todennäköisesti useammankin kesän rakennuspalikoiksi.
Aawastock mainosti itseään sloganilla ”kesän korkein kattaus”. Etelän veteläksi tunnustautuva toimittajaretku ei osannut etukäteen sisäistää sloganin konkreettista merkitystä, vaikka tapahtumapaikaksi olikin mainittu Aavasaksa, Yli-Torniossa sijaitseva tunturi. Hahmottelin mielessäni bileet tunturin juurelle ja yleisön levittäytymään pitkin rinnettä. Miten väärässä olinkaan. Korkein kattaus tarkoittaa tietenkin sitä, että tapahtuma järjestetään tunturin laella.
Todellisuudessa Aawastockissa tarjoiltiin tänä vuonna kaksi kattausta, sillä festarit jaettiin jälleen kahdelle päivälle vuoden tauon jälkeen. Festarien aloituspäivä oli lauantai, koska kovinkaan moni potentiaalisesta asiakaskunnasta ei ehtisi pitkien etäisyyksien vuoksi perjantai-illaksi paikalle. Pääkaupunkiseutulaiselle nämä pitkät etäisyydet paljastuivat viimeistään helteisellä automatkalla, sillä festarien sijainti kaukana Oulun pohjoispuolella merkitsi yli yhdeksän tunnin ajorupeamaa.
Väittämä, jonka mukaan vaihtelu virkistää, antoi allekirjoittaneelle energiaa olla välittämättä pitkästä ajomatkasta. Pelkän bänditarjonnan perässä en olisi reissuun lähtenyt, sillä lähes samoja artisteja pääsee väijymään huomattavasti lähempänäkin. Kun pieni nettitiedustelu aikaisempien Aawastock-kävijöiden keskuudessa paljasti, että luvassa on todellakin muista festareista poikkeavat mytkeet, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi nostaa kytkintä ja karistaa Helsingin pölyt kantapäiltä muutaman päivän ajaksi.
Reissun mielekkyyttä nosti tuntuvasti myös se seikka, että sain kartanlukijakseni toista kertaa elämässään Suomessa vierailleen syntyperältään suomalaisen, mutta koko ikänsä Kaliforniassa asuneen ammattivalokuvaajan. Kun tarjosin hänelle valokuvausreissua pohjoiseen, epäröintiä kesti noin kaksi nanosekuntia. ”Ei, ei siellä enää ole hyttysiä”, lupailin tietämättä mitään asioiden todellisesta tolasta. Hän sai suuret kiksit jo itse matkasta, kamera lauloi pitkin matkaa suomalaisten maisemien hämmentäessä amerikkalaista ajatusmaailmaa.
Perjantai
Perjantai-illan ohjelmaan kuului kuitenkin nykymaailman tyyliin avausklubi. Kahden hengen iskuryhmämme saapui yllättäen jo ennen iltakymmentä hotellille, jonka ravintolassa avausklubi järjestettiin. Klubi-illan ohjelmassa oli kaksi artistia ja jonkinlainen rokkivisa. Ainakin näin helsinkiläistä ihmistä kummastutti se, että artistit soittivat jo alkuillasta, ja tietovisan vuoro oli ns. prime time –aikaan.
Matkaväsymys viivästytti klubille siirtymistä sen verran, että missasimme kokonaan illan ensimmäisen artistin Swandiven. Kakkosartistina perjantaina oli Tommi Liimatta soolokeikallaan. Hän siis esiintyi yksikseen kitara kainalossaan ja luritteli kenties tunnettujakin sävelmiä. Tuhmina ihmisinä keskityimme oluen nauttimiseen ja rentoutumiseen. Tosin olimme samalla myös kilttejä, kun emme häirinneet Tommin esitystä.
Jossain vaiheessa iltaa törmäsimme muutamaan puolituttuun kaveriin, joiden kanssa siirryimme kerrosta alemmas ihmettelemään yli-torniolaista yökerhoelämää. Yli-Tornion ilmeisesti ainoa edes jonkinlaisella diskoteekkistatuksella ratsastava paikka oli perin mielenkiintoinen kokemus. Aawastockin historiaan keskittyneessä tietovisassa ei meikäläisen olemattomilla tiedoilla pitkälle pötkitty, mutta humalaisella mielikuvituksella rustaamani vastaukset huvittivat tuomaristoa siinä määrin, että olen nyt Aawastock-paitaa rikkaampi.
Lauantai
Pohjoinen elämänasenne kävi selväksi viimeistään lauantaina, kun suuntasimme kohti festarialuetta klo 14 aikaan. Seurasimme kylttejä kohti Aavasaksan lakea, mutta minkäänlaista lipunmyyntikojua tai muutakaan festarialueen porttia ei tullut vastaan. Lopulta olimme autoinemme tunturin huipulla olevan kahvilan pihassa. Autosta ulos noustuamme totesimme, että festarien rakennusporukkaa istuskeli rauhassa kahvilla juttelemassa niitä näitä. Ensimmäisen bändin aloittamiseen oli siis aikaa noin kaksi tuntia.
-Moi, olemme Tuhma-lehdestä, missä täällä on jokin lippuluukku tai infopiste, jossa voisimme akkreditoitua ja saada rannekkeet?
-Jaa-a, minneköhän se lipunmyynti laitetaan? Onko kenelläkään sen Tommin [tapahtuman pääorganisaattori] numeroa?
No ainakin olimme ajoissa paikalla. Pienen säätämisen jälkeen saimme virallisen osuuden hoidettua ja järjestäjätkin pistivät hihat heilumaan ja saivat pelipaikan karnevaalikuntoon. Aikataulusta lipsuttiin hieman, mutta sehän kuuluu vain asiaan.
Alkuillan artistit jätin esiintymään rauhassa ihmisille, joita he enemmän kiinnostavat. En edes kohteliaisuussyistä halua kommentoida artisteja, joihin minulla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa. Sen sijaan iltaseitsemältä kakkoslavalla soittanut Stalingrad Cowgirls kiinnosti, koska etukäteistietojen mukaan luvassa oli energinen, punk rockista ammentava tyttöpoppoo. Sitähän se olikin, mutta ainakin toistaiseksi bändiltä puuttuvat oikeasti hyvät biisit. Annan tämän kuitenkin anteeksi, sillä trio ei ole iällä pilattu, ja tulevaisuus voi muuttaa kaiken. Erikoismaininnan tytöt ansaitsevat Ramonesin soittamisesta keikan päätteeksi.
Tyttöjen jälkeen päälavalla oli vuorossa havaintojeni mukaan koko tapahtuman suurimman yleisömassan kerännyt artisti. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään kuuma rock-taivaan tähti, vaan Gommi ja Pommi, nuo hulvattomat veijarit! Oli siinä amerikkalaisella valokuvaajalla ihmettelemistä, kun kaksi eläinasuun pukeutunutta keski-ikäistä ukkoa saa festarikansan hurraamaan. Koska Gommin ja Pommin suurin viehätys ei ole visuaalinen vaan verbaalinen, meni koko jutun juoni ulkomaalaiselta totaalisesti yli hilseen.
Lauantaiyön kohokohta lienee useimmille festarikävijöille ollut Turmion Kätilöt, jotka vetäisivät settinsä läpi puoliltaöin. Itselleni se oli kuitenkin vihonviimeisenä kakkoslavalla soittanut meksikolainen täysin järjetön gypsy-punk-garage-folk –sekoitus Polka Madre y La Comezón. Olen sentään nähnyt jos jonkinlaista artistia ja kokoonpanoa lavalla, mutta tämä jätti täysin sanattomaksi. Lauma aavistuksen humalaisia meksikolaisia höystettynä yhdellä amerikkalaisella ja yhdellä suomalaisella soittamassa omien sävellystensä lisäksi rock-versioita ties mitä alkuperää olevista kansanmusiikkiklassikoista oli jotain, mitä en todellakaan osannut odottaa. Lavalle oli vieläpä väsätty muutama luuranko, joiden jalat ja kädet liikkuivat musiikin mukana, kun lavan takana olleet avustajat niitä naruja kiskomalla heiluttelivat. Mikäli minä olin hämilläni Polka Madren suorituksesta, niin totisesti hämmentyneitä olivat myös muut festarivieraat.
Sunnuntai
Aavistuksen viinanhuuruisen yön jälkeen päätin sunnuntaina, että tällä kertaa jätän pullot korkkaamatta. Kerettiläisten epäuskoisten olettamusten vastaisesti onnistuin myös pitämään lupaukseni. Näin jälkikäteen tämä fakta tuntuu suorastaan käsittämättömältä, sillä sunnuntain bändihavaintoni ovat vieläkin vajavaisemmat kuin lauantain.
Sentään jotain on jäänyt mieleen. Iltakuudelta päälavalla soitti Laakso, joka nimestään huolimatta on ruotsalaisbändi. Tosin asia ei ole aivan päivänselvä, koska Laakson juuret ovat Tornionjokilaaksossa ja ainakin osa jäsenistä haastelee suomea oikein sujuvasti. Jonkinlaista mollivoittoista rokkia se käsittääkseni oli.
Maj Karma tuli ohimennen tsiikailtua myös. En tunne Karman musiikkia sen suuremmin, mutta herrat tuntuivat nauttivan esityksestään, sillä lavaolemuksesta välittyi positiiviset vibat. Ylppö totesikin spiikeissään, ettei ole koskaan soittanut yhtä hienossa paikassa, kuin Aavasaksan Aurinkovaara. En pätkääkään epäile, etteikö Ylppö olisi ollut vilpitön kommentissaan.
Etukäteen yksi festarien mielenkiintoisimmista nimistä oli norjalainen Big Bang, vaikkakin kyseessä oli minulle täysin tuntematon suuruus. Kuinka ollakaan, norjalaiset eivät olleet päässeet paikalle matkustusteknisten ongelmien vuoksi. Niinpä sunnuntai-illan kiinnostavimmaksi nimeksi nousi kotoinen Viikate, joka päätti Aawastockin musiikillisen tarjonnan puoliltaöin alkaneella setillään. Tutkailin Viikatteen esiintymistä suurella mielenkiinnolla, sillä pidän heitä ilmiönä kiinnostavana, vaikka en levyjä omistakaan. Viikate veivasi rautalankametallisen settinsä rautaisella ammattitaidolla ilman erityisiä huippuhetkiä tai notkahteluja. En todennäköisesti aio jatkossakaan hamstrata Viikatteen levyjä, vaikka ainakin luulen nyt ymmärtäväni, mistä bändin suosio johtuu.
Amerikkalaisturistin sunnuntai oli ilmeisen kehno. Hän päätti seurata esimerkkiäni ja pysytellä irti alkoholista. Hän ei ollut kuitenkaan ottanut huomioon, että selväpäisenä hyttysarmeijan lähentelyt ja infernaalinen vihellyssinfonia on tuntuvasti häiritsevämpää kuin humaltuneena. Kun kerran hyttysmyrkyistäkään ei tuntunut olevan apua, hän päätti jossain vaiheessa iltaa paeta yöpaikkaan ja jättää festarit pohjoismaalaisten temmellyskentäksi.
Tuomio
Aawastock on todella omaperäinen tapahtuma. Festarit tunturin laella, josta voi päätä kääntelemällä valita, katsooko Tornionjoen ylitse Ruotsiin, vai festarilavalla veivaavia artisteja. Lähdin Aawastockiin kokemaan jotain uutta, enkä joutunut pettymään. Festarit voisivat kenties olla hieman suuremmatkin kävijämäärässä (ilmeisesti noin parituhatta) mitattuna, mutta tällöin tunturin laella voisi tulla ahdasta. Kävijämäärän moninkertaistaminen tarkoittaisi todennäköisesti ruumiita, sillä Aawastockin esiintymislavojen välittömässä läheisyydessä on melkoisen korkeita kalliojyrkänteitä. Suosittelen Aawastockia varauksettomasti jokaiselle, joka kaipaa vaihtelua Etelä-Suomen tuttuihin festareihin.
teksti:
Kimmo Kuokka / Tuhma Lehti
Jutun löydät myös Tuhma-lehden sivuilta:
http://www.tuhma.fi/2.0/site/arvostelut/festarit/tuhma-festarit-146.html
